Ehkä uskaliain avautuminen minulta

Jos ei halua lukea avautumisiani, niin kannattaa skipata tämä kirjoitus ja tulla viikon päästä uudestaan katsomaan (ensi viikonloppuna lähden fitness expoon).

En varsinaisesti valita tai halua olla negatiivinen, vaan haluan joskus kirjoittaa syvimpiä ajatuksiani johonkin, enkä häpeä kirjoittaa niitä tänne julkisesti. Olen ollut parisen vuotta avoimempi asioiden suhteen, eikä se miellytä kaikkia, mutta pääsääntöisesti asiaan on suhtauduttu melko neutraalisti. Monen ihmisen kohdalla tuntuu kuitenkin siltä, ettei ongelmiani oteta huomioon missään tilanteessa, vaikka syytä olisi.

Kun kelaa hieman taaksepäin, psyykkistä ongelmaa on ollut teinistä asti ja persoonallisuushäiriö on vaivannut aikuisiällä. 18-20 vuotiaana kaikki tuntui toivottamalta ja olin varmaan oikeasti todella masentunut. Alkuun heräsin ensimmäisessä omassa kämpässäni tuskaan ja itkuun joka aamu, enkä meinannut saada sitä loppumaan. Ennen kotoa pois muuttamista en oireillut oikeastaan ollenkaan, vaan homma räjähti käsiin kun pääsin oman elämän alkuun. Olin itsetuhoinen, mutta nielin tuskani väkisin ja yritin tappaa aikaa ennen armeijaa. Se sattui ihan hitosti enkä osannut nähdä parempaa tulevaisuutta.

Armeijan jälkeen olen ollut avohoidossa, enemmän tai vähemmän, nykyään vain vähän. Tähän päivään saakka olen ollut lähinnä eri kouluissa ja jonkin verran tehnyt pätkätöitä. Asiat oli pahimmillaan armeijan ympärillä ja sen jälkeen, mutta onneksi tapasin Minnan vuonna 2009. Se tapahtui todella hyvään aikaan, koska en kokenut jaksavani enää kauaa tyhjää elämääni. Saattaa hyvinkin olla, etten olisi enää elossa, ellen olisi tavannut Minnaa. Meillä on ollut välillä vaikeaa, koska olen vieläkin hieman rikkinäinen, eikä se ole kenenkään kannalta helppoa, mutta keskimäärin tässä on hienoa elää. Vointini on silti huomattavasti paremmalla mallilla kuin armeijan aikaan. Silloin vointini oli todella huono, nykyään kohtalainen.

Mitä nykytilanteeseen tulee, on häiriötekijänä epävakaa persoonallisuushäiriö, josta olen aiemminkin maininnut. Se oli tuskaisinta silloin kun ei vielä tiennyt mikä vaivaa. Kun törmäsin tietoon, alkoi tilanne helpottua, koska vihdoin sain vastauksen vointiini. Se on silti hankalaa, koska oireilua tapahtuu aika-ajoin, eikä sitä aina erota tavanomaisesta käyttäytymisestä. Erityisesti tunnetilojen heittely voi olla suorastaan suunnatonta. Yhtenä hetkenä ihannoin ja melkein palvon jotain ihmistä, mutta yhtäkkiä saatan olla todella vihainen tätä kohtaan. Joskus on tullut älyttömiä ideoita, jotka ovat tuntuneet jopa viikkoja todella järkevältä, mutta jälkeenpäin on tajunnut, ettei asiassa ollut mitään järkeä. Onneksi näitä tiloja on oppinut tunnistamaan, eikä ne enää pääse niin helposti valloilleen. Nyt viikonloppuna tunteeni pääsivät liian pahasti valloilleen ja olin vuoron perään äärimmäisen vihainen ja perään surullinen. Näihin kun yhdistää perusluonteeni ja herkkyyteni, voi soppa olla aikamoinen, eikä tilanteesta "irtoaminen" ole kovin helppoa, vaikka toinen käskee rauhoittua.

Joskus tunnen näiden tilanteiden jälkeen, että olen mahdollisesti loukannut ihmisiä tai kohdellut heitä väärin. Tunnen muutenkin helposti syyllisyyttä. Olen paljon pahoitellut ja pyydellyt anteeksi ties miten pienistä asioista, koska haluan olla varma, ettei ketään jää harmittamaan liikaa. Näissä on kylläkin sitä mukana, että toinen osapuoli on myös ollut minua kohtaa jollain tavalla ilkeä tai aloittanut koko sopan, mutta en silti saa melkein koskaan muilta anteeksipyyntöjä. Ihmisten, jotka tietävät, että olen epävakaa, ei pitäisi kokeilla liikaa kepillä jäätä minun kohdallani, mutta silti sitä tehdään. Usein näitä tilanteita pystyisi välttämään pelkästään sillä, että muut olisivat asiallisempia. Suutun myös äärimmäisen helposti jos joku edes vähän ivailee Minnalle ja saatan lähteä hyvinkin helposti henkilökohtaiselle linjalle, koska suutun niin pahasti. Eipä tuokaan ihan normaalia ole, vaan hyvinkin tyypillinen mielialan nopea muutos.

Tätä elämäni vielä on, mutta oireet ovat sentään vähentyneet, eikä tämä ole täyspäiväistä, vaan suurimman osan ajasta asiat näyttää normaalilta. Täytän ensi viikolla 27 ja tilastollisesti 20-30 vuoden iässä on pahimmat oireet. Toivotaan, että ajan myötä tästä paskasta pääsee eroon, koska mitään varsinaista hoitokeinoa tälle ei ole. Tähän on itse sinänsä tottunut, mutta läheisetkään ihmiset eivät aina tajua, missä mennään.

On tässä kuitenkin positiivisiakin asioita. Asian hyväksyminen on tuntunut hyvältä ja voin jatkaa elämääni ja itseni eheyttämistä. Jos valehtelisin itselleni, ettei mitään ongelmaa ole, en ikinä toipuisi. Vaikka muut ei ehkä sitä huomaakaan, ovat viimeiset kaksi vuotta olleet minulle tuottoisia. Olen oppinut luottamaan itseeni enemmän, en ole enää niin ahdistunut, tiedän enemmän mitä haluan, osaan nauttia elämästä ja uskallan oikeasti lähteä toteuttamaankin haaveitani, jotka ovat ennen tuntuneet mahdottomilta toteuttaa. Kaikki on suhteellista, joten vaikka ehkä vaikutankin negatiiviselta, ei se tarkoita, ettenkö olisi mennyt eteenpäin. Uskon ja luotan siihen jo suurimman osan ajasta, että pystyn pikkuhiljaa elämään melko normaalia elämää. Kuoppia tulee varmasti vielä paljon eteen, mutta aion selvitä niistä helpommalla kuin aiemmin. Erityiskiitos Minnalle <3